The formation of different languages and of distinct species, and the proofs that both have been developed through a gradual process, are curiously parallel...
Charles Darwin, The Descent of Man
Kielten välisistä vuorovaikutuksista ja bioloogisesta evoluutiosta on pohdittu siitä lähtien kun lingvistiikka tieteenä yhdeksännellätoista vuosisadalla, suunnilleen samaan aikaan kun evoluutioteoria kehitettiin. Muutos on nopeutunut viime aikoina. Olen käyttänyt lähteenä William Croftin teosta ”Explaining Language Change: An Evolutionary Approach” (2000). Poikkeuksetonta hyväksyntää evoluutio käsitteen käyttö kielen muutoksen kuvaamiseen se ei kuitenkaan ole saanut. On voitu todeta, että kielessä harvoin tapahtuu odottamattomia äkkikäänteitä. Hidas vähittäinen muuttuminen on kaikesta huolimatta kielille ominaista. Muutos ei voi olla liian nopeaa, koska silloin yhteys varhaisempaan kielimuotoon pysähtyisi.
Vaiheittainen muutos ilmenee havainnollisesti siinä, että kielessä on aina erilaisia kerrostumia, mikä tarkoittaa vanhaa ja uutta. Käsityksen tästä saa, kun vertaillaan eri sukupolvien käyttämiä sanoja ja ilmaisuja. Vanhat sanat kompensoidaan ”nykyaikaisemmilla” ja sen lisäksi nimityksissä on paljon sedimenttejä. Osa niistä koostuu sanoista, jotka ovat jo pitkään eläneet puhutussa kielessä, mutta joita ei aikaisemmin ole käytetty kirjallisessa muodossa. Yhdyssanat voivat koostua uudesta ja vanhasta. Slangisanat usein myös siirtyvät hyväänkin puhekieleen.
Eliölajien evoluutiosta kielen muuttuminen poikkeaa siinä, että kieltä muuttaa ihminen itse. Kuitenkin koko valikoitumisprosessi on vastaavanlainen. Kaikki alkaa siitä, että joku keksii uuden sanan tai ilmauksen, joka sitten vakiintuu rutiiniksi. Käyttäessään uutta ilmausta puhuja ei välttämättä edes tiedosta tekonsa ainutlaatuisuutta, vaan kielellinen innovaatio tulee hänen puheeseensa vahingossa, hänen koettaessaan kertoa kumppanillensa jotakin, mitä hänen mielessä liikkuu. Yksittäisen kielenpuhujan uudissana ei kuitenkaan ole riittävä ehto kielen muuttumiselle. Tullakseen vakinaiseksi osaksi puhetta ja kieltä, se tarvitsee kieltä käyttävän yhteisön suosion. Jos tuo innovaatio on heidän mielestään vastenmielinen tai turha, sitä ei käytetä, eikä se jää henkiin. Tavallisesti valinta tehdään intuitiivisesti, ilman harkittua kannanottoa uuteen ilmiöön. Koska kielenkäyttäjiä on usein valtava joukko, heidän tekemänsä valinnat ovat edeltäkäsin ennustamattomia. Lopputuloksena onkin luonnonvalintaa muistuttava hallitsematon prosessi.
Joskus, kun kieli testaa kielen evoluutiossa olevia mutaatioita, havaitsee sen kehityksen. Jos punnitaan kielen muuttumista yksittäisen kielenpuhujan aspektilta, huomio pätee sananmukaisesti. Nämä uudet ilmaisut ovat eräänlaisia testejä. Puhuja kokeilee eri tapoja tulla ymmärretyksi. Puhuja ei myöskään edeltä käsin voi tietää jääkö hänen käyttämänsä ilmaisu kieleen pysyvästi eli vakiintuuko se pysyvään funktioon. Varma signaali sanan vakiintumisesta on sen pääsy sanakirjoihin. Tämä voi kuitenkin kestää pitkiäkin aikoja.
Kaikilla maailman kielillä on kuitenkin yhteiset juuret. Voidaan hyvin ajatella, että esimerkiksi englanti, ruotsi, hindi, farsi, kreikka, jotka ovat indoeurooppalaisia kieliä, ovat syntyneet ja kehittyneet yhdestä ja samasta kantakielestä. Suomalalais-ugrilaisten kielien voidaan uskoa syntyneen samalla tavoin. Puhujaryhmien eristyminen aikojen saatossa voi olla perussyy tämänkaltaiselle kehitykselle, kun yhteys toisiin puhujiin on löystynyt ja lopulta katkennut pitkien etäisyyksien ja vähäisen kosketuksen puutteessa. Tällä tavoin muodostuvien uusien kielten syntyminen saattaa kestää hyvinkin pitkiä ajanjaksoja.
Tästä herää kysymys, milloin sitten voidaan katsoa uuden kielen syntyneen? Tähän huomionarvoiseen kysymykseen on hyvin hankalaa löytää vastausta sen vuoksi, ettei ole mitään yksiselitteistä määritelmää, milloin kielimuodot ovat saman kielen variantteja, esimerkiksi murteita, ja milloin ne ovat eri kieliä. Ongelman ratkaisemiseksi ovat kielitietieteilijät esittäneet seuraavaa määritelmää: jos puhujat eivät kykene ymmärtämään toisiaan, he puhuvat eri kieltä. Tämä kuitenkin herättää kysymyksiä, koska ymmärtämiseen perustuva määritelmä on epämääräinen, koska ymmärtäminen on aina suhteellista. Tuon määritelmän osoittaa heikoksi yksinkertainen kysymys: mitä on ”kieli”? Ovatko esimerkiksi norja ja ruotsi erikieliä; niitä puhutaan eri maissa, mutta he ymmärtävät melko hyvin toisiaan. Toisaalta esimerkiksi stadin slangi eroaa Rauman murteesta niin, etteivät he välttämättä ymmärrä toisiaan, puhuessaan murteellaan. Sama koskee Ruotsissa esimerkiksi skoonelaista ja kiirunalaista puhujaa. Kaikkein toimivin määritelmä lienee sellainen, että kieli on sellainen kielimuoto, jota yleisesti pidetään kielenä. Siinäkin joudutaan tarkentamaan, kenen määritelmästä on kysymys.
Esimerkiksi Euroopan kielten lähihistoriasta löytyy esimerkkejä uusien kielten ilmaantumisesta kielimuotojen aseman muuttumisen takia. Hyvänä esimerkkinä voidaan todeta entinen Jugoslavia. Siellä ei uusien kielten perustaminen ollut aivan mutkatonta. Näiden uusien valtioiden perustuslait ja etniset ryhmät sijaitsevat somassa sekamelskassa, keinotekoisten rajojen sisällä. Koko tämä alue muodostaakin kielitieteilijälle kielten kaaoksen Baabelin, jossa on melkein määrättömät tutkimusmahdollisuudet.
Uusia kieliä ja kielimuotoja syntyy myös kun eri kieltä puhuvat ihmiset kohtaavat, varsinkin jos kohtaamisia tapahtuu usein ja ne ovat merkittäviä. Tätä nykyä saatetaan ajatella, että tällaisia kohtaamisia tapahtuu vain meidän päivinämme. Globalisaatio on toki tuonut mukanaan uusia tapoja olla yhteydessä muihin ihmisiin etäisyyksistä huolimatta, mutta erikieliä puhuvat ihmiset ovat olleet kosketuksissa toisiin kautta aikojen.
Näiden puhetilanteiden ymmärtämiseksi on hyvä ensin pohtia ilmiötä, jota kutsutaan adaptaatioksi. Se on luonnollinen osa ihmisten kommunikaatiota. Aikaisemmin kuviteltiin, että puhuminen siten, että puhekumppani ymmärtää, on dialogisen puheen perusominaisuus. Nykyisin kuitenkin oletetaan, että puhuminen eri tilanteissa on melko itsekeskeistä; puhuja lähtee omista ilmaisu tarpeistaan, pohtimatta sitä, tuleeko hän ymmärretyksi tai ei. Puheen mukauttamista voi tapahtua, mutta se pääsääntöisesti liittyy poikkeuksellisiin puhetilanteisiin. Jos japanilainen turisti kysyy kankealla suomen kielellä, niin todennäköisesti vastaan hänelle mahdollisimman selvällä kielellä, välttäen vaikeita ilmauksia ja taivutuksia.
Kielellisen evoluution näkökannalta on tilanne, jossa käytetään kolmatta kieltä ns. lingua francaa, joka on usein englanti. Englanti onkin ylivoimainen lingua franca kansainvälisessä kanssa käymisessä. Sillä on valtavasti enemmän puhujia kuin varsinaisella ”natiivi englannilla”. Nykyään on välittäjäkieltä (inter language) ruvettu tarkastelemaan uudesta näkökulmasta. Kun lähdetään puhujien viestintä tarpeista, epätäydellinen ja jopa virheellinenkin kielimuoto osoittautuukin tehokkaaksi kommunikaatio välineeksi.
Nyt herää kysymys ns. ”bad english”in käyttämisestä kommunikaatiovälineenä. Ensiksikin kieltä käytetään tilanteissa, jossa kummallakaan puhujalla ei ole yhteistä kieltä Toiseksi puhujat ovat motivoituneita ymmärtämään toisiaan. Kun puhujat ovat tietoisia vieraan kielen mahdollisesti aiheuttamista väärinymmärretyksi tulemisista, he panostavat puhumiseen ja ymmärtämiseen paljon enemmän, kuin puhuessaan normaalisti äidinkielellään. Tällöin on voitu todeta, että ”bad english” on tehokkaampi viestinnän muoto kuin äidinkielisten käyttämä ”aito” englanti.
Vaikkakin jokaisella ”english as lingua franca”-käyttäjällä on omaperäinen puhetapansa, on kielimuodolla kuitenkin joitakin universaaleja piirteitä. Yhteisenä piirteenä voidaan mainita kielenkäytön yksinkertaistamisen ja viestin perillemenon varmistamisen. Jälkimmäinen varmistetaan usein ilmaisemalla sanoma vaikka kahdella eri tavalla. Samaa asiaa palvelevat myös grammaattiset keinot; käytetään prepositioita usein ja esimerkiksi kolmannen persoonan ”s” jää pois. Samoin monikossa jätetään usein ”s” pois. Tavallisesti semanttisesti merkityksettömiä verbejä kuten have, put, do ja take käytetään silloinkin, kun äidinkielen puhuja tarkempiin ja harvinaisempiin verbeihin.
English as lingua franca on niin tärkeä kansainvälisen kanssakäymisen väline, että aikaisemmat näkemykset vieraana kielenä opetettavan englannin kielen tavoitteista on kyseenalaistettu. Enää ei kiistellä pitäisikö opettaa britti- tai amerikanenglantia vaan siitä pitäisikö opettaa äidinkielisten käyttämää vai paljon laajemmalle levinnyttä kansainvälisen kanssakäymisen englantia. Tällainen englanti saavuttaa sen aseman, mihin esperantolla pyrittiin aikaisemmin.
Englanti ei kuitenkaan ole ainoa lingua franca. Itä-Afrikassa käytetään tällaisena swahilia, Intiassa ja Pakistanissa yhteisinä kielinä käytetätty hindi ja urdu ja niiden yhdistelmää hindustania. Tieteen kieli on latina, joka oli jo keskiajalla oppineiden kieli, diplomaateilla puolestaan oli ranska. Nimitys lingua franca viittaa sekin erääseen kansainvälisen kanssakäymisen kielimuotoon, sabiriin, joka oli italian, persian, ranskan, kreikan ja arabian pohjalta syntynyt sekakieli. Sitä käytettiin keskiajalla kaupankäynnin ja diplomatian kielenä Lähi-idässä. Kielentutkimuksessa alettiin kiinnittää huomiota, kun siirtomaassa syntyi valloittajamaan kielen (tavallisesti englanti tai ranska) ja paikallisten kielten sekamuotoja. Ne olivat aluksi pidginkieliä joiden käyttö rajoittui välttämättömään kanssakäymiseen. Pidginkielet olivat yleensä sanastoltaan rajallisia kieliopiltaan yksinkertaisia. Ne voivat kuitenkin saada virallisen kielen aseman ja niistä tulee joidenkin ihmisten äidinkieli. Tällaisia kieliä on maailmassa kymmenittäin. Erityisen paljon niitä on Väli-Amerikassa, esimerkiksi Haitin virallinen kieli pohjautuu raskaan kun taas Trinidadissa ja Tobagossa käytettävät kreolikielet pohjautuvat englantiin. Joistakin kielistä tällä alueella on vaikea sanoa, ovatko ne kreolikieliä vai ei
Usein herää kysymys voivatko kielet kuola sukupuuttoon? Vastaus on, että voivat, mutta määrittely on vaikeaa, sillä elinvoimaisten ja kuolevien kielten määrästä kertovat luvut ovat hyvin vaihtelevia. Eräs arvio on, etä maailman noin 7000 kielestä noin 3000 katoaa vuoteen 2100 mennessä. Unescon uhanalaisten kielten projektissa on märitelty yhdeksän tekijää, jotka vaikuttavat kielen kohtaloon; puhujien kokonaismäärä, puhujien kokonaismäärä väestöön nähden, kielen siirtyminen seuraavalle sukupolvelle, kielen käyttöympäristön muutokset, kielen käyttö uudessa mediassa, kielellä kirjoitetun oppimateriaalin määrä, valtiovallan ja virallisten tahojen suhtautuminen kieleen, puhujien suhtautuminen äidinkieleensä sekä kielessä tehdyn tutkimuksen ja dokumentoinnin määrä. Yleinen piirre uhanalaisissa kielissä on kielenkäyttäjien korkea ikä, nuoret ovat kääntäneet sille selkänsä. Kun kieli menettää arvostuksensa sen käyrä on yleensä laskeva.
Viime vuosina on kuitenkin Euroopassa havaittu myös vähän puhuttujen alkuperäiskielten renessanssi. Esimerkkejä tästä ovat iiri ja kymri. Näitä puhuvien määrä on viime vuosikymmenenä lisääntynyt. Walesin yliopistossa voi nykyään suorittaa kokonaisia tutkintoja kymriksi. Maailmassa on sadoittain uhanalaisia kieliä, joista ei ole olemassa tieteellistä kuvausta. Erityisen paljon näitä on Australian ja Manner-Aasian välisellä alueella; esimerkiksi Uuden Guinean saarella puhutaan yli tuhatta kieltä, joista monet tunnetaan varsin huonosti.
Pitäisikö uhanalaisia kieliä sitten suojella ja vaalia? Onko kielellinen diversiteetti samalla tavalla arvokas asia ihmiskunnalle kuin elävän luonnon monimuotoisuus? Kun ainutlaatuinen kieli katoaa, niin samalla menetetään myös osa ihmiskunnan kulttuurista muistia. Kielten elvyttäminen on vaativa prosessi, joka edellyttää valtion ja ihmisten pitkäaikaista sitoutumista. Siihen tarvitaan sekä asenteen muutos, että varoja. Vaikkei kaikkia uhanalaisia kieliä ei pystyttäisikään pelastamaan mahdolliselta sukupuutolta, ne pitäisi kuitenkin päästä tutkimaan ja tallentamaan ennen kuin on liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti