Happy life of Epicurus

Epicurus found that fear and desire were the main obstacles that had hindered people to bring happiness. Even if one would be as rich and famous as  possible, then the people tend to become even more and more greedy.

No matter how healthy the person is, the situation that he could lose his health, can destroy his life. One can not be happy if one need not feel fear about life after death. Happy one may be only then, when he does not know fear, that comes from a god or gods.

Epicureanism includes four new spot is reversed:

       a) none of the deity does not threaten him

       b) there is no life after death

       c) he did not need anything hard to get

       d) to endure the suffering is not overwhelming

Secularist understand at least points a and b, but the points c and d requires perhaps more explaining to do.

The main needs are related to eg. food, drink and housing. In connection therewith is epicurean modest. Basic needs are reasonable easily satisfied.

The goal of an epicurean is to first of all find out what they really need. After that, he wants to achieve a sense of confidence of the most modest things, and then he wants to get along with them.

First and foremost epicurean appreciate the restraint, but do not completely deny the reasonable luxury, but does not allow it to develop dependence.

In practice, suffering based on the discovery that a long and painful disease is generally very rare. Diseases are usually either short or long-ago suffering caused by less severe.

Epicurean has not to worry about death. When he is alive, he has no reason to worry about death, and he then is dead, no longer has he to worry about anything. We can say that when we are alive, death is not a present, and when death is a present, there is no life in which we would see.

When the fear of death is no longer poisoning our lives, this can make our lives very happily. Epicureans say that, as well as after death, a person will return to the previous life before he was born, because no one had existed then. That means there is nothing to be afraid.

We can say that Epicureans is not in accordance with their own time, could call them openly atheists; it showed the fate of Socrates, some time in the past. However, the gods of Epicurus transferred to the page, that they virtually disappeared from Epicurus and lived like his life. He stressed that the gods in any way take part in people's lives. According to Epicurus, therefore, the prayers and sacrifices will be in vain. The Greek gods were just role models Epicurus.

Epicurus was very close to Darwinism to argue that the current world is the product of chance, and the most he was ridiculed this claim due. He also believed Democritus atomic doctrine.

Very practical life looking Epicurus that people do not leave bad things to be done, because it is immoral, but because of contract prohibited by Community Affairs, may lead to the disclosure, even if it occurs in secret.

Common rules have evolved in such a way as to enable the Community action. Epicurus is not encouraged to participate in social decision-making, but encouraged as much as possible to create friendships within the Community. Which allows a happy life overcoming fear, are important instruments of Epicurus, according to friends, and philosophy.

Epicurus responded to sex very skeptical and afraid of causing unnecessary fears and frustrations. Sex was Epicurus believes actually superfluous pleasure, even though he accepted the marriage. However, the friendship for him was definitely more important than sex.

Epikuros ja onnellinen elämä

Epikuroksen mukaan pelko ja halu ovat tärkeimmät esteet, onnen saavuttamisen tiellä. Vaikka olisi miten rikas ja miten kuuluisa tahansa, niin ihminen haluaa yhä vielä kuuluisammaksi tai rikkaaksi.

Olipa ihminen miten terve hyvänsä, niin tilanne, että hän menettäisi teveytensä, voi tuhota hänen elämänsä. Ihminen ei voi olla onnellinen, jos hänellä on huolia kuoleman jälkeisestä elämästä. Onnellinen voi hän olla vain, jos hän ei tunne pelkoa, jotka tulevat jumalasta tai jumalista.

Epikurolaisuuteen kuuluu neljä perustotuutta:

       a) mikään jumaluus ei uhkaa häntä

       b) ei ole kuoleman jälkeistä elämää

       c) hän ei tarvitse mitään vaikeasti saatavaa

       d) kärsimyksen kestäminen ei ole ylivoimaista

Uskonnottomille ovat ainakin kohdat a ja b helppoja ymmärtää, mutta kohdat c ja d vaativat ehkä enemmän selitettävää.

Tärkeimmät tarpeemme liittyvät esim. ruokaan, juomaan ja asumiseen. Näihin liittyen on epikurolainen vaatimaton. Perustarpeet ovat siis kohtuullisuudella helposti tyydytettävissä.

Epikurolaisten tavoitteena on ensinnäkin selvittää, mitä he todella tarvitsevat. Sen jälkeen hän pyrkii saavuttanaan luottamuksen siihen, että vaatimattomilla asioilla hän pyrkii jatkossakin tulemaan toimeen.

Ennen kaikkea epikurolainen arvostaa pidättyväisyyttä, mutta ei kokonaan kiellä kohtuullista ylellisyyttä, mutta ei kuitenkaan salli siitä kehittyvän riippuvuutta.

Viimeinen kärsimykseen liittyvä näkymä perustuu käytännön havaintoon, jonka mukaan pitkäaikainen ja kivulias sairaus on yleensä hyvin harvinainen. Sairaudet ovat yleensä joko lyhyitä, kun taas kärsimystä aiheuttavat pitkäaiset kärsimystä tuottava lievempiä.

Epikuroksen mukaan elävän ei tarvitse murehtia kuolemasta. Kun olet elossa, ei sinulla ole silloin ole syytä murehtia kuolemaa, eikä kuolleena enää tarvitse murehtia mitään. Voimme todeta,että kun olemme hengissä, ei kuolemaole läsnä ja kun kuolema on läsnä, ei meitä enää ole näkemässä sitä.

Kun kuoleman pelko ei enää myrkytä elämää, voi tämän todellisen elämänsä elää onnellisena. Epikurolaiset muistuttavat, että kuoleman jälkeen ihminen palaa siihen tilaan, joka vallitsi ennen hänen syntymäänsä, sillä eihän ihmistä ennen syntymäänsä ollut olemassakaan. Tuossa olemattomuudessa ei siis ole mitään pelottavaa.

Epikurosta ei oman aikansa mukaisesti voi kutsus avoimestu ateistiksi; sen osoitti Sokrateksen kohtalo, jonkin aikaa aiemmin. Epikuros siirsi kuitenkin jumalat niin sivulle, että ne käytännöllisesti katsoen katosivat Epikuroksen ja hänen laillaan elänneiden elämästä. Hän korosti, etteivät jumalatmillään tavoin osallistu ihmisten elämään. Epikuroksen mukaan siis rukoukset ja uhrit ovat turhia. Kreikan jumalat olivat vain roolimalleja Epikurokselle.

Epikuros oli hyvin lähellä darvinismia väittäessään, että nykyinen maailmamme on syntynyt sattumalta ja eniten häntä pilkattiin tämän väitteen vuoksi. Hän uskoi myös Demokrituksen atomioppiin. Demokritos oli saanut sen opettajansa Nausifaneen kautta.

Hyvin käytännön läheisesti elämää tarkadtelleen Epikuroksen mukaan ihmiset eivät jätä pahoja asioita tekemättä, koska he ovat epämoraalisia, vaan siksi, että yhteisön kieltämien asioiden tekeminen, voi johtaa paljastumiseen, vaikka se tehtäisiinkin salaa.

Yhteiset säännöt ovat muotoutuneet sellaisksi, että ne mahdollistavat yhteisön toiminnan. Epikuros ei kannustanut osallistumaanyhteiskunnalliseen päätöksentekoon, mutta kannusti luomaan mahdollisimman paljon ystävyyssuhteita yhteisön sisällä. Onnellisen elämän mahdollistavassa pelon voittamisessa, tärkeinä apuvälineinä ovat Epikuroksen mukaan ystävät ja filosofia.

Epikuros suhtautui seksiin hyvin epäillen ja pelkäsi sen aiheuttavan tarpeettomiapelkoja ja turhautuista. Seksi oli Epikurosen mielestä oikestaan tarpeeton nautinto, vaikka hän hyväsyikin sen avioliitossa. Ystävyys oli kuitenkin hänelle ehdottomasti tärkeämpi kuin seksi.

Lajien synty

 Lajien synty on Charles Darvinin (1809 - 1882) pääteos, ja se kertoo teorian luonnonvalinnan kautta toteutuvasta evoluutiosta. Se on kiistämättä kaikkein tärkein, koskaan kirjoitettu biologiaa käsittelevä kirja. Teos on todennäköisesti myös kaikkein mittavin kirja, joka on vaikuttanut ihmiskunnan itsensä kehitykseen. Teos pakottaa jokaisen tarkastelemaan uudelleen käsitystä, jonka mukaan jokin jumala olisi luonut ihmiset omaksi kuvakseen, ja sen sijaan teoksessa alistetaan ihminen luonnon evoluutionlaeille.

Kirjassa on esitetty johtopäätökset tuloksista, jotka Darwin oli tehnyt geologisista ja biologisista havannoista. Viisi vuotta kestäneellä maailmanympäripurjehduksella HMS Beaglella oli kerätty runsaasti todistusmateriaalia. Darwin tutki geologisten muodostumien, fossiilien ja elävien eliöiden monimuotoisuutta, sekä keräsi suuren määrän eliönäytteitä, joista useat olivat silloin tieteelle tuntemattomia. Matkalla pidettyjen taukojen aikana hän lähetti keräämänsä näytteet postitse Cambridgeen, kertoen samalla löydöksistään. Hänen maineennsa luonnontieteilijänä sai alkunsa, näiden lähetettyjen näytteiden ansiosta.

Darwin vietti tutkimusmatkassaan kauemmin kuin kolme vuotta seuraavissa kolmessa maassa: Galápagos -saarilla, Uudessa Seelannisssa ja Australiassa. Galápagosilla, joka oli merkittävin kohteista, hän kokosi useita näytteitä pienistä linnuista, joiden ulkonäkö vaihteli saaresta riippuen. Hän keräsi matkoillaan myös paljon fossiileja. Yhtäläisyydet Darwinin keräämien nisäkäsfossiilijen ja nykyaikaisten nisäkkäiden välillä saivat hänet uskomaan, että lajit, vaikka olivatkin sukulaisia, olivat muuttuneet, ja Darwin otaksui näiden joskus olleen sama laji.

Darwin ei ollut ensimmäinen, joka osoitti lajien muuttuvan ajan mtötä. Teorioita, että fossiilit saattaisivat olla muinaisia kadonneita lajeja, oli esitetty jo aiemmin. Darwin oli tutkinut Jean-Baptiste de Lamarcin (1744-1829) ajatuksia siitä, että lajit saattoivat kehittyä opittujen ominaisuuksien periytymisen myötä. Darwinilta vei matkoilta palattuaan, yli 20 vuotta aikaa kehittää selitys sille, kuinka lajit muuttuvat, jonka hän sitten kuvasi Lajien synnyssä. Tuona aikana muut tutkijat ehtivät melkein luoda oman versionsa luonnonvaluinnan kautta toimivasta evoluutiosta. 

Vuonna 1858 Darwin sai käsikirjoityksen Malesian saaristossa työskeneeltä luonnintieteilijö Alfred Russel Wallacelta (1823-1913), jonka kanssa hän oli aiemmin harrastanut kirjeenvaihtoa. Wallace oli itsenäisesti päätynyt esittämään samaa periaatettan jota Darwin työsti. Myöhemmin samana vuonna Lontoossa, esitettiin molempien tiedemiesten työn sisältämä yhteistutkimus, jossa Darwinin ensisijaisuutta esittävät, korostivat sitä hänen töissään.

Vuonna 1859 Darwin viimein julkaisi kirjansa Lajien synty luonnollisenvalinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta. Teolsen johdannossa tosin hän totesi tarvitsevansa vielä "kaksi tai kolme vuotta" teoksen loppuun saattamiseen. Hän oli odottanut kirjan aheuttavan vilkasta keskustelua, ja näin kävikin, Suomessa Darwinin teos ei aiheuttanut ilmestymisensä ajankohtana mittavaa julkista väittelyä, vaikka esimerkiksi Ruotsissa aiheesta esitelmöitiin Kuninkaallisessa tiedeakatemiassa vuonna 1860. Varsinainen debatti alkoi vuonna 1864 siitä, kuinka Suomen Tiedeaseuran vuosikokouksessa torjuttiin Darwinin kanta siitä, että se oli torjunut esitelmä, mikä sitten sai osakseen arvostelua. Varsinaiset kiistat, johon kirkonmiehetkin osallistuivat, laantuivat kuitenkin vasta 1870 -luvun puolella. Yliopisto-opetukseen darwinismi vakiintui oppiaineeksi luonnontieteissä 1870 -luvulla.

Darwinin teoria on mykyään kuuluisampi kuin koskaan. Teoksen suosio ei ole johtunut ainoastaan sen ajatusten uutuudesta, vaan myös Darwinin selkeistä ja suoraviisista selityksistä. "Jokaisesta Darwinin rivistä näkee, että tahti todella tulla ymmärretyksi"sanoi Oxford -yliopiston professori Richard Dawkins (1941-), joka on ihaillut Darwinia koko elinikänsä. Vaikka jotkut kristityt tai muslimit, eivät hyväksyneet Darwinin perusteluja, vaan pitävät sen sijaan pyhien kijoitusten luomiskästystä totuutena, niin biologit ovat tukeutuneet Darwinin teoriaan ja kehittäneetkin sitä. Nykyään suurin osa oppineista uskoo, että luonnonvalinnan periaate kuvaa lajin muuntumista, ja sitä kuinka uudet lajit saattavat syntyä.

Weimarin tasavallan alkuajat Saksassa

Kaikkialla muodostettiin työläis- ja sotilasneuvostoja Venäjän mallin mukaan, ja näyttikin siltä, kuin sosialistisella vallankumouksella olisi ollut suuret mahdollisuudet saattaa päätökseen nyt se voimakkaasti teollistuneessa Saksassa, mikä näkyi nyt Venäjällä.

Sosiaalidemokraattiset johtajat kavahtivat kuitenkin yhteiskunnan täydellistä mullistamista. He eivät olleet, ei olemukseltaan eikä koututukseltaan, todellisia vallankumouksellisia, ja sitä paitsi hallitusvastuussa olevilla miehillä oli kädet täynnä pelkän koneiston käynnissä pitämisessä. Ehkä nämä henkilöt eivät ottaa vastaan suurempia järkytyksiä, jotka olisivat tulleet kokeiluista. He olivat myös empineet tilannetta yhteiskunnassa, joka oli seurannut keisarinistuimen luhistumista ja tappioon päättyneestä sodasta, ja sitä seuranneesta nälänhädästä.

Tässä on eräitä syitä, miksi Fritz Ebertin hallitus ei luopunut vain sosialisointiohjelmasta, vaan myös idässä olleiden suurtilojen jakamisesta. Edelleen Ebert oli sitä mieltä, että armeija oli ainoa vallan välne, joka kykeni ylläpitämään järjestystä ja estämään mahdollisia kaappaus yrityksiä yhteistoiminnassa yleisesikunnan kanssa.

Keisarillisen Saksan luhistuessa marraskuussa 1918, ottivat sosiaalidemokraatit johdon käsiinsä. He olivat kymmenien vuosien ajan toimineet Bismarckin luomassa valtakunnassa, mutta kun he nyt äkkiä tulivat valtaan, heillä ei ollut kylliksi valtaa eikä rohkeutta toteuttaa niitä muutoksia, joita kauan olivat suunnitelleet.

Työväenliikkeen vasemmalla siivellä, riippumattomien sosiaalidemokraattien ja ennen kaikkea spartakistiryhmän keskuudessa, josta ryhmästä muodostui myöhemmin kommunistisen puolueen ydin. Nämä kaksi ryhmää pyrkivät muodostivat liittymän, joka halusivat ryhtyä vallankumoukseen Venäjän esimerkin mukaisesti.

Spartakiadit tekivät vallankaappausyritksen Berliinissä tammikuun alussa 1919, se kukistettiin. Vallankaappaus yritykseen osallisina olleet Karl Liebknecht ja Rosa Luxenburg murhattiin. Myös toisilla tahoilla, muiden muassa Baijerissa yrittivät kommunistit perustaa neuvstotasavallan, Tämäkin yritys kukistettiin. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviiikituomioistuinten sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmän silmissä.

Kansalliskokouksen vaalit pidettiin 19.1.1919. Vähemmistösosialistit ja muut vasemmistöryhmt eivät onnistuneetn saamaan kansaliskokoukseenjuuri ollenkaan edustaji, koska ne oli lyöty kapinoita kukitettaessa hajalle. Tämän jälkeen siirtyi kansalliskokous Weimarin kaupunkiin tekemään uuttta perusruslakia. Se hyväksyi Saksasta tasavallan, jossa´valtio valitaan suhteellisella vaalitavalla.

Weimarissa pidettyjen kokousten jälkeenväkivalta ja kapinoimti jatkui maassa. München julistautui hetkellisestineuvostotasavallaksi, tämä kapina Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta kapina kukistettiin. Tasavallan ensimmäindn valtionpresidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11.8.1919.

Perustamisestaan lähinWeimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syyttti sosialidemokraattteja aatteen pettämisestä liittutumalla vanhan vallan kanssa vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraatista linjaa ja olisi mieluummin vanhaan autoritaariseen malliinTasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti hsallintoa Saksan tappiosta 1. maaolmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta, jonka mukaan taappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten salaliitto.

George Orwellin teos VUONNA 1984

George Orwellin kirjoittama dystopian perustyyppi Vuonna 1984 kuvailee painajaismaisen tulevaisuudenvaltion, joka perustuu 1900 -luvun puolivälin kauhuihin. Kirjassa kuvataan maailma, jonka jokaista osa-aluetta valvoo Puolue, ja Orwell tuomitsee armottomasti totalitaritismin, . Useat Orwellin romaania varten kehittämät sanat -- "isoveli", "uudiskieli", "huone 101", "kaksoisajattelu" ja muut -- ovat päätyneet puhekielen ja tyrannian sanastoksi.

George Orwellia (1903-1950) pidetään eräänä Englantilaisen kirjallisuuden parhaimmista tyyliniekoista, mutta hänen kirjansa käsittelevät etupäässä politiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Orwell kirjoitti omien sanojensa mukaan "totalitaarisuutta vastaan demokraattisen sosialismin puolesta".

Vuonna 1984 julkaistiin neljä vuotta 2.maailmansodan päättymisen jälkeen, ja se kuvasi 1930- ja 1940 -lukujen pelkoja ja kokemuksia -- natsien sotakoneen sekä Neuvostoliiton puhdistukset, salaiset poliisit, poliittiset kidutukset ja valtioiden propagandan -- ja heijasti ne hirvittäviksi visioksi maailmassa 50 vuoden jälkeen. Orwell ajatteli ensin nimetä romaanin Euroopan viimeiseksi mieheksi, ja hänen teoksensa päähenkilö Winston Smithin nimessä oli kaikuja Winston Churchillista, joka oli varoittanut, että hänen vastustajansa työväenpuolueessa, saattaisivat perustaa "jonkinlaisen Gestapon".

Vuonna 1984 sijoittuu tulevaisuuteen Oseanian valtakuntaan, jota hallitsee Puolue, joka on sitoutunut Engsosiin, englantilaiseen sosialismiin, ja jota johtaa Isoveli. Kyseessä on liioiteltu versio sodanjälkeisestä Isosta-Britaniasta pommitettuine alueineen, tavaran toimittajineen ja toivottoman epäpätevine julkisine palveluineen. Alempiarvoinen puolueen jäsen Winston Smith työskentelee ironisesti nimetyssä Totuuden minsteriössä ja kirjoittaa uudelleen vanhoja dokumentteja niin, että ne vastaavat puolueen kulloistakin oppia, mutta hän alkaa epäillä Puolueen täysvaltaa.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo, kuin Smith menneisyyden muistojen viehättämänä ryhtyy kirjoittamaan päiväkirjaa, jotta tulevat sukupovet saisivat tietää jotain hänen omasta elämästään. Sekä menneisyyden tunteminen, että päiväkirjan pitäminen ovat Puolueen ajattelu poliisin ankarasti kieltämiä.

Toisessa osassa Winston ryhtyy laittomaan suhteeseen Puolueen jäsenen Julian kanssa. He vuokraavat salaa huoneen kaupungin köyhälistöalueella, sillä "proleiksi" kutsuttu tiöväenluokka ei ole samanlaisessa jatkuvassa valvonnassa kuin Puilueen jäsenet. Winston ottaa vilä yhteyttä salaperäiseen O'Brion -nimiseen henkilöön, jonka hän uskoo olevan yhteyksissä maanlaajoiseen vastarintaliikkeeseen.

Käy kuitenkin ilmi, että rakastavaisia valvotaan jopa vielä salaisessa huoneessaan, ja kirjan toinen osa päättyy heidän piätykseensä. Kolmas osa kertoo Winstonin vähittäisstä romahduksesta fyysisen, psyykkisen osin kohdistuvan kidutuksen alla osin O'Brionin käsissä Puolueelle uskolliseksi. Winston pettää Julian ja ippii lopulta rakastaan Isoveleä. Menestyksekäs Puolue ja Ajatuspoliisi ovat voittaneet.

Vuonna 1984 on synkkä ja masentava kirja, jonka Orwell kirjoitti lähellää kuolemnsa. Se heijasteli hänen pettymystään, niin oikeiston kuin vasemmiston poliittisiin liikkeisiin. Ainoa kirjan heikko ja hämärästi ilmaistu toivo on se, että vaikka kuinka taantuneita ja korruptoituneita prolet ovatkaan, he saattavat olla avainasememassa Isonveljen kukistamiseksi

Orwellin ennustukset eivät osunneet oikeaan  maailmanlaajuisten autoritaaristen valtioiden osalta, mutta kylläkin yksityisyydensuojan ja enkilökohtaisen riippumttomuuden yhä suuremman menestyksen osalta. teknologian kehitys ja rikosten ja terrorismin pelko ovat johtaneet seurantayhteiskunnan mittavaan leviämiseen; isoveli saattaa tällä vuosituhannellakin seurata sinua valvontakameralla ja puhelusi, kulutustottumuksesi ja sähköpostiliikenteesi.

Onko isonveljen valvonta sitten hyvä vai huono asia, on kiistanalaista. Monet eivät luota hallitksen ylemmääräiseen valvontaan vaan tiedostavat valvonnan mahdolliset mahdollisuudet. Se, että tiedämme, kuinka hallitukset ja suuryritykset voivat manipuloida yleistä mielipidettä, henkilökohtasia mielipiteitä tai kielä itseään, ovat kaikki osaksi seurausta Vuonna 1984 -kirjasta.

+

Aristoteles

Aristoteles syntyi vuonna 384 eaa. Stageirassa, Mekedonian Khalkidikessa. Ainakin kaksi hänen esi-isistään olivat olleet lääkäreitä. Hänen isänsä oli menestynyt hyvin ja tullut lääkäriksi hovissa, jossa hoiti mm. kuningas Filippos II:n isää Amyntas III:ta. Aristoteleesta tuli ulkoisesti monipuolinen ja olemukseltaan sopeutuvainen.

Platonin kuoltua, tuli Aristoteles epätietoiseksi tulevaisuudestaan. Hän muutti erään silminnähden varakkaan ystävän luo Vähä Aasiaan, meni naimisiin ja omistautui opinnoilleen. Hän ylläpiti suhteita korkeinpiin piireihin hovissa. Hänet nimitettiin kuningas Filipin pojan Aleksanterin oppilaaksi. Tästä Aleksanterista tili myöhemmin Aleksanteri Suuri.

Aristoteles opetti Aleksanterille paitsi runoutta, kaunopuheisuutta, etiikkaa ja politiikkaa, myös syvällisempää filosofiaa .Kun Alesanterista kolmen vuoden opintojen jälkeen tuli 16 vuotiaana hallitsija, ajatteli hän opintojensa riitävän. Aleksanteri halusi lähteä itään valloittamaan sitä, joka silloin tunnettiin "suurena maailmana". Hän teki valloitusretken Iraniin, joka silloin tunnettiin Persiana ja sieltä aina Samarkandiin ja Intian rajoille.

'Häntä pidettiin enimmäkaeen arroganttina, julmana ja häikäilemättömänä miehenä. Kuitenkin ollaan epäileväisiä siitä, oliko tämä sitä, josta olisi krikkalaisella filosofialla oli hyötyä. Hän perusti suurimuotoisen hovin. Persian valloituksen jälkeen hän nai krikkalaisten tyrmistykseksi useita prinsessoja, joita pidettiin barbaareina Kreikasta katsoen.

Aristoteles, joka mieluummin tutki politiikkaa ja hallintoa, ei maininnut kuuluisaa oppilastaan missään, joten emme tiedä tiedetä hänen mielipiteitään. Aleksanteri kuoli 33 vuotiaana Babyloniassa malariaan.

Sen aikaisesti katsoen Aristoteles hallitsi kaiken aikansa tieteeseen kuulunutta. Hänestä oli tullut oppinut, niin biologista kuin tähtitieteestä ja loi uraauurtavat teoriat klassisesta logiikasta ja hän kirjoitti etiikasta ja politiikasta olevista esteetisistä ongelmista.

Se mikä on jäljellä Aristoteleen omista tekseistään on fragmaatti, jonka perusteella voidaan todeta sen olevan Platonilta peräisin. Vaikka Platonin ja Aristoteleen ajattelu ja teokset liittyvät yhteen monilla tavoin, ne myös eroavat huomattavasti sekä tyyliltään että käsittelemiltään asioista. Tämä on eräs ideahistorian tragedia, sillä Aristoteleen omat kirjoitukset ovat kadonneet.

Platonin pääajatuksena oli, että aistein saatu tieto on aina vajavaista ja epäpuhdasta. Aristoteleen filosofiaa on kuvailtu sellaiseksi, että se on jonkin platonismin järkiperäistämistä. Ideaoissa ei ole sitä olemassaoloharhaa, minkä näkisi platonilaisella "taivaalla". Sen sijaan hän puhuu muodosta ja materiasta, ideasta ja sen aineesta. Esimerkiksi kun kuvanveistäjä tekee marmorista kappaleen, toteuttaa hän materian ideaa.

Materia saa aina muodon ideasta, mikä tarkoittaa sitä, että olemassaolo on jatkuvassa liikkeessä. Aristoteles analysoi edelleen etenemistä ja erossa pysymistä, erilaisilla syiden merkityksillä. Hän puhuu muodosta, ideasta, vuorovaikutuksista ja syistä, mutta päämääränään hän piti aina parasta selitystä luonnonilmiölle. Hän piti syynä sitä, mikä tapahtui todellisuudessa, eikä sitä mikä tapahtui epävarmana. Olemassaolevaisuuden filosofiaa kutsuttiin yksinkertaisesti "metafysiikaksi", mikä tarkoittaa teesejä jotka ovat mareriaalisen ulkpuolella.

Aristoteles muotoili logiikan, jolla hän kutsui syllogismeiksi, mikä on eräänlaista deduktiivista logiikkaa. Tyypillinen syllogismi voi olla muodoltaan esim. seuraava:

•  Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia
•  Sokrates on ihminen
•  Siis seuraa, onko Sokrates kuolevainen

Hedelmällisestä analyysista siirtyminen aristoteeliseen logiikkaan, johti distinktioon todennäköisyyden ja asioiden välillä olevien asioiden erottamiseen. Sanalla "syy" tarkoitamme puhekielessämme sitä, että tarkoitamme milloin yhtä, milloin toista lähemmin mietittyämme. Saataa olla tärkeää, kun tutkimme mennyttä tai tulkitsemme tulevaisuutta, olla selvillä mitä tarkoiamme. Jos esim. haluaa toteuttaa riittäviä ehtoja, tai haluaako toisaalta estää jotain, on syytä eliminoida tietyt ehdot.

Aristoteleen etiikka on jo nykyään jo osin vanhentunutta. Etiikassa karakterisoituu se, mitä oppineetihmiset ymmärsivät kreikkalaisen filosofian kukoistuskautena. Moraali haluttiin muodostaa elämänsä siten, että se oli sopusoinnissa yhteisön kanssa, luoden onnea, hyvinvointia ja harmoniaa. Etiikka on siis tarkoitus tehdä hyvää kaikille ihmisille ja olioille. Tähä kuuluu lisäksi toinen päälinja etiikan historiasta, jossa velvollisuus ja oikeus on elinehto ratkaisevalle mielialalle, joka karakterisoi aitoa eettisiä ajatuksia moraalista kumpuavalla kielellä.

Etiikka toi esiin politiikan. Kuten Platon, etsi Aristoteleskin etuja ja haittoja, jotka liittyivät monarkiaan, aristokratiaan, oligarkiaan, tyranniaan ja demokratiaan ja keskusteli siitä, mitkä vaihtoehdot näistä saattoivat olla syynä kaikkein korkeimmille riskille. Hän totesi, että muokattu demokratia olisi sopivin muoto olisi, mutta hän varoitti kansavallasta, kaaoksesta ja demagogiasta.

Aristotelesta on pidetty koko länsimaisen tieteen isänä ja monien yksittäisten tieteenalojen perustajana. Hän oli ensimmäinen, joka luokitteli inhimillisen tietämisen aloja omiksi oppikokonaisuuksikseen.

Andrei Ždanov ja sosialistinen realismi

Andrei Aleksandrovitš Ždanov syntyi 1896 Mariupolissa ja kuoli 1948 Moskovassa.

Hänellä oli merkittävä vaikutus koko Neuvostoliiton alkuaikojen kehittymiseen, johon hän osallistui mitä moninaisimmalla tavalla.

Kulttuuripolitiikassa Ždanov vastusti ankarasti lännen rappioittavaa vaikusta ja johti maan taiteelliseen menestykseen. Suuresti hänen ansiostaan sai taide sen merkityksen, mikä sillä nyt on.

Sosialistinen realismi on 1930 -luvulta Neuvostoliitossa ja sen jälkeen muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja metodi, jonka tarkoituksena oli edistää sosialististen ja kommunististn päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö.

Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorgi, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realisminityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien kuten, Jaques-Luis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.

Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.

Sosialistisen realismin tunnustamisesta ainoana hyväksyttävänä taiteen suuntauksena luovuttiin Neuvostoliitossakin käytännössä 1980-luvun lopulla. Sosialistinen realismi loppui taidetta sääntelevänä kulttuuripoliittisena järjestelmänä vasta Neuvostoliiton purkautuessa 1991.