What Marx and Engels Really Thought and Lukács' Subjectivist Revisionism

What Marx and Engels Really Thought

"The fact that our subjective thought and the objective world are subject to the same laws, and hence, too, that in the final analysis they cannot contradict each other in their results, but must coincide, governs absolutely our whole theoretical thought." (Engels, F. Dialectics of Nature, 2007, p.270)

For Marx and Engels, the working class is the true revolutionary class precisely because it can take stock of its dependence on nature as a whole by socialising the productive forces. This explains the above statement - the working class cannot ‘transcend' the objective world, but can understand how its behavior and needs are determined by and dependent on the natural world. Hence the importance for Engels of writing the Dialectics of Nature. Above all else, the revolutionary working class must be sober-headed and objective in taking stock of its situation, it cannot afford to think it can ‘create' history without due respect to the objective conditions,

"Bourgeois revolutions like those of the eighteenth century storm more swiftly from success to success, their dramatic effects outdo each other, men and things seem set in sparkling diamonds, ecstasy is the order of the day- but they are short-lived, soon they have reached their zenith, and a long Katzenjammer [crapulence] takes hold of society before it learns to assimilate the results of its storm-and-stress period soberly. On the other hand, proletarian revolutions like those of the nineteenth century constantly criticize themselves, constantly interrupt themselves in their own course, return to the apparently accomplished, in order to begin anew; they deride with cruel thoroughness the half-measures, weaknesses, and paltriness of their first attempts, seem to throw down their opponents only so the latter may draw new strength from the earth and rise before them again more gigantic than ever, recoil constantly from the indefinite colossalness of their own goals -- until a situation is created which makes all turning back impossible, and the conditions themselves call out: Hic Rhodus, hic salta! [‘Here is Rhodes, jump here', meaning ‘here is the difficulty, or ‘this is how we take power']" (Marx, K. The Eighteenth Brumaire of Louis Bonaparte, 1852)

In the same work, Marx points out that "Men make their own history but they do not make it under conditions of their own choosing; they make it under circumstances directly transmitted from the past". In case our Lukács inspired post-modernist cultural theorists are not quite clear on how Marx and Engels thought all human existence to be, let us quote one of their more striking comments on the question of human freedom,

"As a natural, embodied, sentient, objective being he [man] is a suffering, conditioned and limited being, like animals and plants. The objects of his drives exist outside himself as objects independent of him, yet they are objects of his needs, essential objects which are indispensable to the exercise and confirmation of his faculties." (Marx, K. Economic and Philosophical Manuscripts of 1844, 1959 p.204)

But just because mankind finds itself constantly limited by nature, this does not make humanity some sort of mindless cipher being pushed and pulled by fixed laws.

"To me there could be no question of building up the laws of dialectics into nature, but of discovering them in it and evolving them from it." (Engels, F. Anti-Dühring, 1947, p.19)

Engels is not subjectively creating laws to supposedly control and limit reality and human understanding of the natural laws that govern it, in the proscriptive manner of Judicial Laws, but is simply saying that objective laws describe rather than proscribe reality. Their ‘eternality' derives from the fact that, if nature is objective, it must always behave in the same way only if given the same circumstances,

"We know that chlorine and hydrogen, within certain limits of temperature and pressure and under the influence of light, combine with an explosion to form hydrochloric acid gas, and as soon as we know this, we know also that this takes place everywhere and at all times where the above conditions are present, and it can be a matter of indifference, whether this occurs once or is repeated a million times." (Engels, F. Dialectics of Nature, 2007, pp.237-8)

Thus Engels' task as he sees it is not to find laws which determine a never ending repetition of the same events, but simply to show that given the same conditions we will always get the same outcome. Without this principle, human knowledge slips into the particular, and the regularity between and predictability of events appears fortuitous. Marx applies exactly the same method in analysing capitalism - without this principle, the course of development of capitalist society would appear arbitrary and unpredictable. It is for these reasons that Engels said he did not attempt to ‘build up the laws of dialectics into nature'. Instead he believes that to understand the necessary eternality of natural laws it is necessary to look at the particular conditions in each case to determine if certain laws apply, and how,

"In a manner exactly fixed for each individual case, qualitative changes can only occur by the quantitative addition or subtraction of matter or motion." (Ibid, p.64)

The working class, in struggling for and winning freedom, is actually gaining knowledge of how it is determined by nature. Without this sober approach, the proletariat will never come to power, or at the very least would not be able to remould society and labour in accordance with natural laws,

"At every step we are reminded that we by no means rule over nature like a conqueror over a foreign people, like someonestanding outside nature - but that we, with flesh, blood and brain, belong to nature, and exist in its midst, and that all our mastery of it consists in the fact that we have the advantage over all other creatures of being able to learn its laws and apply them correctly." (Ibid, p.183)

Hence the fact that both Marx and Engels sought the liberation of humanity not in heaven but in consciously controlling the means of production for all of society's ends,

"This regulation [of the natural world], however, requires something more than mere knowledge. It requires a complete revolution in our hitherto existing mode of production, and simultaneously a revolution in our whole contemporary social order." (Ibid, p.184)

Consistent with the principle that humanity is a part of nature and determined by it, Engels has characterised freedom neither as pure, unlimited freedom, nor as non-existent. For Engels, humans are not passive, unconscious vessels for nature's ‘eternal laws', but conscious, active, practical beings, who, through labour, can grasp, master and exploit the laws of nature to their own end.

In conclusion, Engels' attempt at a dialectics of nature, that shows how the laws of human thought and society reflect those of nature, is based on the Marxist principle that nature precedes, determines and conditions mankind. Therefore according to the Marxist approach the only way for mankind to free itself is to uncover all of the hidden principles of nature and master them as a whole so that human society is no longer at the mercy of the blind laws of nature but in the hands of free, conscious humans. But freedom is not simply a matter of understanding the laws of nature. That is a necessary element, but not sufficient. Humans must also revolutionize society, get rid of capitalism, and establish a socialist society where people consciously and collectively determine their policies. In other words, within capitalist society we have gone a long way towards identifying the laws of nature, but we are hardly free since we do not control our own social relations but instead let them be determined by the laws of the market, etc.

Lukács' Subjectivist Revisionism

We can now analyse how and why Lukács' criticism of Engels differs fundamentally from the principles of dialectical materialism. Whereas a premise of this is that humanity or ‘subject' is a part of the whole of nature (note that this is not to say that ‘subject' is the same as nature, for nature constitutes all its various parts, such as planets, oceans, trees etc. as well as humanity; from the former things the ‘subject' evidently differs) Lukács assumes at the outset that the ‘subject' and the ‘object' are two different things, as if standing side-by-side. In criticising Engels, Lukács claims that dialectical laws cannot be applied to nature as independent of ‘subject' because dialectics is necessarily founded upon the interaction of ‘subject' and ‘object', "he [Engels] does not even mention the most vital interaction, namely the dialectical relation between subject and object in the historical process, let alone give it the prominence it deserves." (Lukács, G. op. cit., p.3) Lukács makes this point even clearer in the notes to the essay quoted from above,

"The misunderstandings that arise from Engels' account of dialectics can in the main be put down to the fact that Engels...extended the method to apply also to nature. However, the crucial determinants of dialectics - the interaction of subject and object...are absent from our knowledge of nature." (Ibid, p.24)

Georg Lukács (1885-1971)

The implication of the above must be that the ‘subject' is in some way different from nature, otherwise we could not isolate a dialectics of society from an attempted dialectics of nature, i.e. Lukács is simply assuming that the ‘subject' is different and not a part of nature in speaking about a fundamental difference between the interaction of subject and object and the interaction of two objects. But if humanity is a part of nature, then its interaction with other objects of nature is not absolutely different in principle from the interaction of two objects independent of humanity. Lukács' language here equivocates from the principles of dialectical materialism in a subtle way. Whereas, as Lukács Gkadmitted 44 years later in his 1967 preface to History and Class Consciousness, Marx stated that "objectivity was the primary material attribute of all things and relations" (Ibid, xxxvi) Lukács speaks about ‘the subject' as if it were not a part of this objectivity. But Marx shows that, as with Engels, dialectical materialism necessitates that mankind its itself as an object.

Man lives from nature - i.e., nature is his body - and he must maintain a continuing dialogue with it if he is not to die. To say that man's physical and mental life is linked to nature simply means that nature is linked to itself, for man is a part of nature." (Marx, K. Economic and Philosophical Manuscripts of 1844)

From one extreme to the other

A fundamental characteristic of bourgeois and petit-bourgeois thinking is to create false, absolute and mechanical dichotomies out of genuinely existing interrelated opposites, and then to swing from one side of this false dichotomy to the other. In reaction to the barbarism of Stalinism, such thinkers have falsely associated the dogmatism that goes with this with the materialism of Marx and particularly Engels. But the naïve response is equally dogmatic - to automatically flinch and recoil in a strange sort of intellectual snobbery from the realism and objectivism of Marxism. But if Stalinism was dogmatic because it did not understand nor want to understand genuine Marxism, only to repeat its stock phrases, sapping energy from its authority amongst the Russian people, then the stupid dogmatism of petit-bourgeois idealists who also do not want to understand genuine materialism is Stalinism's mirror image.

In fleeing from the mechanical interpretation of Marxism, Lukács and his followers have done a great disservice to Marxism by pretending that their idealism represents the real meaning of Marx's philosophy. Because their philosophy is at heart idealist and represents the outlook of petit-bourgeois intellectuals, the logic of their thoughts can ultimately only lead in one direction - capitulation to capitalism. Hence that those directly influenced by Lukács (particularly the Frankfurt School) have done exactly this, and spoke of the need to change one's mind and ‘spiritual values' before creating a new society. But we change the world and our ideas by labouring on the basis of necessity, not the ideological whims of professors.

Lukács said that the proletariat must not "take the world as it is" (Kolokwski, L.Main Currents of Marxism: The Breakdown, 1978, p.276). In the sense that for dialectics, no object remains as it is, this is true. But what is not true is that dialectical materialism considers ‘objective reality' to be a subjective concept that can be bent at the will of the united and class-conscious proletariat. In order to overcome the limited and strictly ‘here-and-now' psychology of an atomised capitalist society, the proletariat must grasp the world as it really is - the interconnection and constant flux of every objective thing based on definite objective laws. Furthermore, it must grasp its place amongst these laws of relations of objects, and show in practice that the whole of society is an expression of these laws, by consciously connecting mankind's objective needs and wants with the material world and using those laws to suit its ends.

John Dewey, Philosophy and Education

John Dewey (1859-1952) was an American philosopher, psychologist and educational reformer whose ideas have been influential in education and social reform. He is one of the primary figures associated with the philosophy of pragmatism and is considered one of the founders of functional psychology. A Review of General Psychology survey, published in 2002, ranked Dewey as the 93rd most cited psychologist of the 20th century. A well-known public intellectual, he was also a major voice of progressive education and liberalism. Although Dewey is known best for his publications about education, he also wrote about many other topics,including epistemology, metaphysics, aesthetics, art, logic, social theory and ethics.

The overriding theme of Dewey's works was his profound belief in democracy, be it in politics, education or communication and journalism. As Dewey himself stated in 1888, while still at the University of Michigan, "Democracy and the one, ultimate, ethical ideal of humanity are to my mind synonymous."

Known for his advocacy of democracy, Dewey considered two fundamental elements—schools and civil society—to be major topics needing attention and reconstruction to encourage experimental intelligence and plurality. Dewey asserted that complete democracy was to be obtained not just by extending voting rights but also by ensuring that there exists a fully formed public opinion accomplished by communication among citizens, experts, and politicians, with the latter being accountable for the policies they adopt.

                                                                   John Dewey
                                                             

Dewey sees paradox in contemporary logical theory. Proximate subject matter garners general agreement and advance, while the ultimate subject matter of logic generates unremitting controversy. In other words, he challenges confident logicians to answer the question of the truth of logical operators. Do they function merely as abstractions (e.g., pure mathematics) or do they connect in some essential way with their objects, and therefore alter or bring them to light?

Yet Dewey was not entirely opposed to modern logical trends. Concerning traditional logic, he states: Logical positivism also figured in Dewey's thought. About the movement he wrote that it "eschews the use of 'propositions' and 'terms', substituting 'sentences' and 'words'." ("General Theory of Propositions", in Logic: The Theory of Inquiry) He welcomes this changing of referents "in as far as it fixes attention upon the symbolic structure and content of propositions." However, he registers a small complaint against the use of "sentence" and "words" in that without careful interpretation the act or process of transposition "narrows unduly the scope of symbols and language, since it is not customary to treat gestures and diagrams (maps, blueprints, etc.) as words or sentences." In other words, sentences and words, considered in isolation, do not disclose intent, which may be inferred or "adjudged only by means of context".

Aristotelian logic, which still passes current nominally, is a logic based upon the idea that qualitative objects are existential in the fullest sense. To retain logical principles based on this conception along with the acceptance of theories of existence and knowledge based on an opposite conception is not, to say the least, conductive to clearn-ess – a consideration that has a good deal to do with existing dualism between traditional and the newer relational logics.

Louis Menand argues in The Methaphyscal Club that Jane Addams had been critical of Dewey's emphasis on antagonism in the context of a discussion of the Pullman Strike of 1894. In a later letter to his wife, Dewey confessed that Addams' argument was:

…the most magnificent exhibition of intellectual & moral faith I ever saw. She converted me internally, but not really, I fear.... When you think that Miss Addams does not think this as a philosophy, but believes it in all her senses & muscles-- Great God... I guess I'll have to give it [all] up & start over again.

He went on to add:

I can see that I have always been interpreting dialectic wrong end up, the unity as the reconciliation of opposites, instead of the opposites as the unity in its growth, and thus translated the physical tension into a moral thing... I don't know as I give the reality of this at all,... it seems so natural & commonplace now, but I never had anything take hold of me so.

In a letter to Addams herself, Dewey wrote, clearly influenced by his conversation with her:

Not only is actual antagonizing bad, but the assumption that there is or may be antagonism is bad-- in fact, the real first antagonism always comes back to the assumption.

The Dark Side of Religion

Ritual human sacrifice played a central role in helping those at the top of the social hierarchy maintain power over those at the bottom. This is the central finding of a study published today in Nature. Researchers from the University of Auckland’s School of Psychology, the Max Planck Institute for the Science of Human History in Germany and Victoria University, wanted to test the link between how unequal or hierarchical a culture was – called social stratification – and human sacrifice.

“Religion has traditionally been seen as a key driver of morality and cooperation, but our study finds religious rituals also had a more sinister role in the evolution of modern societies,” says lead author of the study Joseph Watts from the University of Auckland.

The research team used computational methods derived from evolutionary biology to analyse historical data from 93 ‘Austronesian’ cultures. The practice of human sacrifice was widespread throughout Austronesia: 40 out of 93 cultures included in the study practised some form of ritualistic human killings. The term 'Austronesian' refers to a large family of languages, whose country of origin is Taiwan and whose distribution extends over much of the Indian and parts of the Pacific Ocean. Austronesian cultures form a sort of natural laboratory for intercultural studies, since they have a huge range of religions, languages, society sizes and shapes, and are located in different climatic and geographical regions.

Victims were typically of low social status

The methods of ritual killings in these cultures were diverse and sometimes extremely cruel. The reason for the killing was, for example, the burial of a leader, the inauguration of a new boat or house or the punishment for the violation of traditions or taboos. Victims were typically of low social status, such as slaves, while instigators were usually of high social status, such as priests and chiefs.

The study divided the 93 different cultures into three main groups of high, moderate or low social stratification. It found cultures with the highest level of stratification were most likely to practice human sacrifice (67%, or 18 out of 27). Of cultures with moderate stratification, 37% used human sacrifice (17 out of 46) and the most egalitarian societies were least likely to practice human sacrifice (25%, or five out of 20).

“By using human sacrifice to punish taboo violations, demoralise the underclass and instil fear of social elites, power elites were able to maintain and build social control,” Joseph Watts says.

Russell Gray, Director of the Department of Linguistic and co-author of the study, notes that “human sacrifice provided a particularly effective means of social control because it provided a supernatural justification for punishment. Rulers, such as priests and chiefs, were often believed to be descended from gods and ritual human sacrifice was the ultimate demonstration of their power.”

Ritualistic killings shored up social hierarchies

A unique feature of the research was that the use of computational evolutionary methods enabled the team to reconstruct the sequence of changes in human sacrifice and social status over the course of Pacific history. This allowed the team to test whether sacrifice preceded or followed changes in social status.

Co-author Quentin Atkinson says: “What we found was that sacrifice was the driving force, making societies more likely to adopt high social status and less likely to revert to egalitarian social status structure.

Lakatos on History and Philosophy of Science

Imre Lakatos spends considerable time examining alternative theories about the nature of science before introducing us to his own. He does this to stress the importance of the relationship between philosophy of science and reconstruction of the history of science. He contends that without a history of science, there is nothing to philosophize about and without a philosophy of science, there is no way to tell what information should be included in the history of science. He stress the idea that philosophy of science provides the demarcation between those elements that are internal for the science and those that are external to it. For Lakatos, the philosophy of science not only provides the demarcation rules, but also the rules for normatively evaluating the internal elements of a science when reconstructing episodes of theory change.

The internal history of a science is the history of the development of the science with reference to "good" or "bad" practices within the science. It is supposed to show the reasons why one scientific program replaced another in terms of which was doing better science. In other words, it is concerned with the practice of science as a purely scientific enterprise.

                                                           Imre Lakatos

The external history of a science is the history of all of the factors outside the scientific practices which may have influenced the development of a science. The external history explains the role of non-scientific forces on the history of a science. In other words, it is concerned with the factors that do not have a place in the normative philosophy of science guiding the rational reconstruction of the internal history. There are some philosophies of science that reject the separation of internal and external elements of science arguing that science is merely another element inextricably woven into a larger social history. For those theories that accept this distinction, the external history is supposed to account for the factors that may have influenced the development of the science in a non-scientific way.

For exampel, consider the case of a theory being replaced because another theory is shown to be better. This would fall within the internal history of the science. At one point the two theories are competing and the philosophy of science can tell us how one was proven superior to the other within the science. Contrast this with a case in which two theories are competing and one wins out, not based on the "scientific merits," but rather because all of the advocates of the former theory are killed when terrorists attack their convention. This is event would fall in the external history of the science because it relates to the non-rational factors relating to theory change.

Lakatos on Inductivism

Lakatos points out that for inductivists, there are really only two types of propositions within a science factual statements about empirical observations and generalizations that are inductively supported by factual statements. He adds that inductivist reconstructions of the internal history of a science rely upon their ability to show how changes in the set of factual statements created changes in the accepted generalizations. It proceeds by reconstructing a history in which different (more accurate or novel) observations give rise to newer and better generalizations, thereby creating progress in science. Carnap is an example of an inductivist.

Inductivism is compatible with a wide range of theories concerning the external history of science. It concerns itself with the movement from factual statements to generalizations and changes in the accepted generalizations leaving the external history to a separate, independent theory.

Lakatos on Conventionalism

Conventionalism is a view of science in which the end product is a conventionally accepted schema for organizing information about the world. If one accepts conventionalism, then she drops the notion of proven true as referring to some objective standard of truth. Instead, she opts for a version of truth where something is true, so long as it is consistent with the conventionally accepted theoretical framework for organizing our knowledge.

Conventionalism does not offer a rational reconstruction of the external history of the science because the establishment of the convention need not stem from rational principles. However, once a convention is adopted, it is possible to provide a rational reconstruction of the changes within the science by relating them to the accepted standards of the science.

Lakatos on Falsificationism

Lakatos characterizes falsificationism as a response to inductivism and Duhemian Conventionalism. For the falsificationist, a theory is only scientific if it makes predictions that could conflict with observations. Popper is a falsificationist. The major problems faced by the falsificationist arise in evaluating observational statements and their subsequent role in theory testing. We will discuss this more when we discuss Hanson, Putnam, and Suppe.

Falsificationism reconstructs the history of science as a series of "crucial experiments" in which competing theories make differing predictions about some phenomena and one wins out owing to its predictive success.

Lakatos on Research Programs

In generating hs own philosophy of science, that of research programs, Lakatos borrows from both falsificationism and conventionalism. Lakatos introduces the research program as the unit of study in the history of science. A research program is a conventionalism accepted set of facts and concepts coupled with a positive heuristic. A positive heuristic is a set of principles that guide the theoretical development of the program. Under his model, science makes progress so long as the positive heuristic is capable of developing new theoretical principles in advance of the empirical research that they explain. This is the falsificationist aspect of his view -- if a program is always playing catch-up to the predictions and observations of a competing program, then we should expect the former program to be replaced by the latter.

He asserts that science does not proceed as the falsificationist believes (i.e. a series of critical experiments), but rather, by a war of attrition where one theory wins out only after a long series of explanatory successes that simply cannot be matched by its opponent. This is the conventionalist aspect of his view. He asserts that the decision to abandon one program in favor of another is not a simple matter of falsificationist evidence, but rather represents a choice concerning the relative prospective merits of the two programs. He contends that it is not irrational to adhere to a theory despite its failure to keep pace with its competitors, so long as one remains honest about the public success and/or failures of the competing theories. He accepts that it may be rational to accept the failures of a new program as paying one's dues during the early stages of development with the expectation that revision will lead to a newer, better program.

I agree in principle

"But in practice, I'll need to be more hard-hearted, practical, selfish, mass-oriented, short-term, callous..." Principles, it seems, are for other people.


Because business is business.


Because he'll never get elected.


Because we've never done it that way.


Because the buyer will never take it for the store.


Because it's too risky.


Because I'm under a lot of pressure.


Because I'm afraid.


Principle, of course, is for us, not only for other people. One of the great privileges of not living on the edge of disaster is that we have the ability to act on our principles.


The hard part is realizing that it's never the edge of disaster, and that the long run is always shorter than we imagine.

Avoid the `p´ words pig and pork...

Schoolbook authors have been told not to write about sausages or pigs for fear of causing offence.

Guidance from leading educational publisher the Oxford University Press  (OUP) prohibits authors from including anything that could be perceived as pork-related in their books.

The guidance, which is apparently aimed at avoiding offence among Jews and Muslims, emerged on Monday during a discussion about free speech on Radio 4’s Today programme.

Presenter Jim Naughtie, whose writer wife Eleanor Updale is in talks with Oxford University Press over an educational book series, said: "I've got a letter here that was sent out by OUP to an author doing something for young people.

"Among the things prohibited in the text that was commissioned by OUP was the following: Pigs plus sausages, or anything else which could be perceived as pork.

"Now, if a respectable publisher, tied to an academic institution, is saying you've got to write a book in which you cannot mention pigs because some people might be offended, it’s just ludicrous. It is just a joke."

The OUP says its guidelines exist because it needs to make its educational material available to as many people as possible.

A spokesman said: "Many of the educational materials we publish in the UK are sold in more than 150 countries, and as such they need to consider a range of cultural differences and sensitivities.

"Our editorial guidelines are intended to help ensure that the resources that we produce can be disseminated to the widest possible audience".

Marxilaisesta tietoteoriasta

Marxilaisen filosofian epistemologiset eli tietoteoreettiset ongelmat ovat kuuluneet tärkeimpiin kiinostusta herättäviin peruskysymyksiin dialektisessa materialismissa. Klassista materialistisen filosofian näkemystä, joka korostaa mielen riippumattomuutta ulkopuolisesta maailmasta, edustaa Engels teoksissan Anti-Dühring ja Ludwig Feuerbach teoksessaan Klassisen Saksalaisen filosofian loppu, ja myös Leninin teoksessa Materialismi ja empiriokritisismi. Kaksi muuta perustavanlaisista kysymyksiä edustavaa teosta, jotka ovat pääasiassa omistettu tietoteoreettisille kysymyksille, ovat Lukácsin Historia ja luokkatitoisuus ja Korschin Marxismi ja filosofia.

Toisen maailmansodan jälkeen kehittyi läntisen marxilaisuus sellaiseen suuntaan, joka kyseenalaisti subjektivismisnin ja idealistisen, marxilaisuuden tulkinnoissa. Italiassa Della Volpe ja hänen koulukuntansa reagoi voimakkaasti Gramscin traditiota vastaan. Ranskassa nähdään Althusserin koulukunnan reaktio marxilaista humanismia vastaan. Sekä Della Volpe että Althusser pitävät marxilaisuutta tieteenä, objektiivisena tietona, joka on erossa ideologioista ja filosofiasta. Althusser yhdistää tämän materialismin tiettyyn anti-imperialismiin. Siten on jotakin uutta marxilaisessa filosofiassa. Althusser yhdistää anti-positovismin anti-hegeliläisyyteen ja anti-subjektibismi tietoteoreettisella tavalla ansaitseeerityistä huomiota. Seuraavassa aion asettaa joitakin näkökohtia, joiden avulla saadaan eslle joiakin Althusserpn näkökantoja: kumpikaan empirismiin tai rationalismin eikä holismi ja atomismi, ei Hegel eikä Hume.

Tietoteoreettisilla ongelmilla on tekninen luonne. Mutta teknisiin teorioihin vastaa yleensä ideologiaa suorempi käytännön merkitys. Jos hyväksymme esim Lukácsin hegeliläisen käsityksen, tulee marxilaisuudesta muodostamaan lähinnä eräänlainen filosofinen näkemys yhteiskunnasta, jossa pääosin korostetaan totaalisuusnäkemystä. Frankfurtilaiskoulukunnan marxilaisuus tekee suosituksi muotoilla marxilaisuuden todellisia arvoja. Päinvastainen, empirismi on ideologia, joka tekee teoriasta eräänlainen kaksoiskappaleen todellisuudesta, joka johtaa ajatukseen, että teoriassa verrataan pala palalta todellisuutta. Mutta nyt kysymykseen atomismista ja holismista ja niiden tietoteoreettisiin vaikutuksiin.

David Hume toteaa filosofisen atomismin jo täysin kehittyneeksi. Tästä seuraa, että eri tapahtumista ja tosiasioista puuttuu looginen tai käsitteellisesti välttämätön yhteys. Ne ovat toisistaan riippumattomia, ne voidaan pitää yksittäin tai voidaan työntää erilleen toisistan, ilman että ne muuttuvat. Ne ovat riippumattomia siitä, mikä ympöröi niitä. Siksi ne myös tekevät loogiseksi pakottavia johtopäätöksiä luonteestaan toisen luona. Argumenttissaan Hume alkaa siitä, että se mikä on mahdollista kuvitella, ei voi olla loogisesti mahdotonta. Koska voimme kuvitella tulta ilman lämpöä, on kuitenkin todettava ettei olevälttämätöntä käsitteellistä yhteyttä tulen ja lämmön välllä. Vastaavasti voimme kuvitella biljardipallon liikkuvan pöydälle ja törmää toiseen biljardipalloon, ilman että edellinen jatkaisi matkaa. Voimme kuvitella maailmaa, joka syntyy tyhjästä. Ja se ei ole loogisesti mahdotonta, että koko maailmankaikkeuden seuraavassa hetkessä tuhotuisi.

Ludwig Wittgenstein oikeastaan vie vain Humen ajatuksia eteenpäin, kun hän Tractatus Logico-Philosophicuksessa selittää, että maailmaa viime kädessä muodostuu perustavasta, ja että nämä ovat loogisesti riippumattomia toisistaan siten, että jokainen kuviteltavissa oleva kokoonpano muodostaa tosiasiat, jotka ovat loogisesti mahdollista missä tahansa maailmassa.

Humen ja modernin positivismin näkymä on toinen, ehkä on selvimmin tämän muotoiltu Hegel ja hänen seuraajissaan. Heidän mukaansa osa todellisuutta on yhdessä kaikkien muiden kanssa, ja tämä on myös totta loogisen-käsitteellisyyden suhteen. Suhteet, jotka välillä tapahtumat tai tosiseikat ovat sisäisessä suhteessa, tarkoitan tapahtumiin tai seikkoihin. eivät olisi enää mitä ovat, jos he olisivat eri suhteissa toisiinsa.

On helppoa nähdä, että poikkeuksellisen voimakkaat syyt puhuvat kokonaisvaltaisesta näkemyksestä. Itse asiassa koskaan eivät positivistit onnistuneet antamaan yhtään esimerkin siitä, että oli loogisesti ja käsitteellisesti riippumaton muista. Yritettiin osoittaa yksinkertainen fyysinen fakta: "pöytä painaa 20 kg." Mutta täällä, kävi pian ilmi, ettei tällainen väite ole loogisesti riippumaton tosiseikkoijen olemassaolo, koska painovoimailmiöllä tarkoitetaan sitä, että painovoima vetää kohti maata. Puhutaan myös ns. "aisti datasta": "minä näen nyt punaista valoa."

Mutta todettiin, että sana "punainen" edellytti tietoa asioista, jotka eivät ole tällä hetkellä suoraan havaittavissa. Itse asiassa on selvää, että kussakin kuvauksessa voidaan antaa pala todellisuuden edellyttää terminologiaa, joka on peräisin sen merkiksen tai järjestelmän teorioista. Niinpä teoriat näyttävät edellyttävän jokaisen lausuman yksittäistä ilmiötä. Niinpä teoriat näyttävät olevan kohteena kussakin esitys yhtenäisestä ilmiö. Ajatukset "yksityinen kieli" tai "teoria-neutraali havainto kieli" ovat nyt katsotun uskottavuutensa myös sisältämä uuspositivistinen perinne.

Tarkoittaako tämä sitä, että havainnot olisi jätettävä kokonaan Hegelille? Ei, paradoksaalisesti koristaa montaa Humen argumenttia niiden voima. Miten suhtautua esimerkiksi Humen näkemykseen, että tulevaisuuden ennustaminen ei voi koskaan olla loogisesti välttämätöntä, koska riippumatta siitä, kuinka me kuvittelemme tulevaisuutta, se tuntuu käsitteellisesti mahdotomalta ajatella, että niin sijaan päinvastainen tapahtuu.

Jos Hegel oli oikeassa siinä, että loogisesti välttämätöntä yhteyttä todellisuuden välillä ja sen kaikkien osien välillä ja olisi myös suhteet nykyisyyden ja tulevaisuuden,sekä nykyisyyden ja menneisyydn välillä. Mutta näyttää vastoin vahvaa humaania intuitiota, että tulevaisuuteen ei voi koskaan suhtautua välttämättömän loogisesti. Laittakaamme tämä intuition lähempään tarkasteluun. Onko meidän mahdollista tietää nykyisyys ja vielä tämä tietäen täysin tuntematon tulevaisuudesta, tai ainakin tämän tiedon pohjalta induktiivisen odottaa, että tulevaisuus tulee muistuttamaan menneisyyttä? Kyllä, ongelma voi pahentua entisestään, Humen analyysn mukaani on suhde nykyisyyden ja menneisyyden välillä täysin rinnakkainen, niin että nykyhetketkessä kuin jo tulevaisuudessa.

Voimmeko toisin sanoen olla tietoa nykyhetkestä ja samalla kaivata tietoa menneestä. tuntevat hetki ja puuttuu vielä tietoa tulevaisuudesta sekä aikaisemmin. (Täällä voimme antaa varauman koskien induktiivista tietoa pudota, koska hyvin, koska ei ole luotettavaa induktioon perustuvaa tietoa tällä hetkellisen.) Pieni heijastusma osoittaa, että meillä ei voi olla mitään tällaista tietoa. Mitä sitä sovelletaan? Meillä esimerkiksi ei ole tietoa, että pöytä painaa 20 kg. Sillä tällä tiedolla näemme, että kyseessä on pöytä, so aika vakaa fyysinen esine. Tämä edellyttää, että voin palata siihen ja yrittää nostaa sitä, se edellyttää, että tietty voima siirtää sitä, jne, kaiken puolestaan vaatii jatkuvuutta ajassa. Sama asia tietääkseni on myös, että nyt näen punaista valoa.

Lyhyesti sanottuna - kaiken tietoa todellisuudesta on muotoiltu käyttäen luokkia - "fyysinen objekti", "omaisuus", jne. - Mikä edellyttää vakautta hetkessä. Kaikki kuvaukset ja teoriat olettavat todellisuutta, jossa asioissa on tietty jatkuvuus hetkessä. Meidän lauseemme eivät välttämättä tarkoita jotakin sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa.

Tarkoittaako tämä, että meillä on loogisesti tietoa tulevasta (tai menneestä)? Ei,sitä se ei ole. Se tarkoittaa vain, että jos me tiedämme jotain läsnäolevasta, tai ainakin jostakin, joka on muotoiltu sanoin ja käsittein, niin se merkitsee väistämättä sitä, että meillä voi olla tietoa tulevaisuudesta. Mutta tämä tarkoittaa tiukasti vain, että tulevat tapahtumat voivat pakottaa meidät tarkistamaan, mitä luulimme tietävämme nykyhetkestä. Viimeaikaisten tapahtumien valossa ymmärrämme, että olimme väärässä. Tuöli ei paina 20 kg. Valo ei ollut punainen, näimme vilaukselta läpi ilman violettina.

Meidän on pakko toisinsanoen tehdä ero maailmasta sellaisena kuin me sen käsitämme, sellaiseen millaisena kuin todellisuudessa on. Jos ihminen on ihminen sanan tavallisten merkityksessä, tulee hän kuolemaan. Mutta se ei tarkoita, meillä olisi looginen varmuus etukäteen jonkun kuolemasta. Se tarkoittaa vain, että jos joku osoittautuu kuolemattomaksi, meidän olisi pakko harkita uudelleen olettattamus, että oli kysymys ihmisestä. Näyttää siis siltä, kuin jos joku päinvastoin kuin Hegel, jossain määrin tukisi Humen logiikkaa, että ylipäänsä pystyisi osoittamaan mitään todellisuudesta, meillä on oltava käsitteitä.

Meidän on välttämättä suhteutettava toisiinsa se, mikä on valmiiden käsitteiden ja kuvausten välillä, mutta ei koskaan näiden olioiden välillä sellaisenaan. Samalla sanoen se on asioiden ja nimitysten muokkaamista, niiden edellyttämien teorioiden mukaisiksi. Nämä teoriat ottavat muihinkin kuten yllä esitettyyn. Tältä osin Hegel on oikeassa. Kumpikaan, Hume tai Hegel, eivät tuntuneet sopineen täysin. Asiat sinänsä näyttivät tarvitsevan keskenäistä sopimista. Mutta pääluokat, jotka ovat välttämättömiä asioita sinänsä, ovat meille tällä.

Ero, todellisuus sinänsä ja todellisuuden käsitteelle, ovat kaikkein ongelmallisimpia distintioita joita esiintyy filosofiassa. Itse asiassa klassisen tietoteorian ongelma voi yleisimmässä muodossaan soveltaa tätä eroa. Ongelma itseasiassa koskee itse asiassa suhdetta todellisuudesta ja sen välillä, miten se mielletään itsessään. Käsitämme todellisuutena kategoriat, käsitteet, teoriat jotka itse olemme luoneet. (Tätä on marxilainen filosofia voimakkaasti korostanut esim. Marxin varhaiset kirjoitukset, Lukács, Frankfurtilainen koulukunta ja Althusser.)

Havaitsemme todellisuus luokkien ja käsitteiden avulla, mutta tämä ei tarkoita sitä, että käsityksemme määräytyisivät, paitsi objektiivisesta todellisuudesta, vaan myös siitä, mitä tarkoitusta varten olemme tulkitsemme sitä? Tämä tarkoittaa, että olemme subjektiivisia, mutta miten saamme objektiivista tietoa?

Ongelma voidaan ratkaista eri tavoin. Eräs ratkaisu on ihanteellinen. Todellisuus ja ajatus ovat synonyymejä. Suhde kohde-objekti tulee identiteetin suhteen. Lukácsin Historia ja luokkatietoisuus on suositeltava kirja luettavaksi. Materialismiä varten on löydettävä löydettävä myös ratkaisu. Lenin puhuu esim. että on hyvä löytää käsitykset asioista, niitä "muistuttavat" asiat. On kuitenkin erittäin vaikea ymmärtää mitä tällainen samankaltaisuus aiheuttaisi. Näyttää edellyttävän mahdollisuutta vertailuun maailman kesken, miten se ilmenee meille ja koko maailmalle. Toinen muistutta toinen toistaan.

Mutta tällainen vertailu on mahdotonta. Määritelmän, voimme vain tuntea sen yhden osan. Ja voimme vain vertailla, jos tunnemme molemmat osat. Helppoa päätyä tautologisiin päällekkäisyyksiin. Uskomme puhuvamme maailmasta yhtäällä, vaikka käsityksemme maailmasta toisaalla on erilainen ja toisaalta koko maailma on tuntematon, vaikka todellisuudessa on vain eri asia vertailla käsitystä maailmasta itselleen. Esim. kun sanomme, että totuuden sanominen on yhdenmukaista, mutta tosiasiat on kuvailtava tosi lauseilla.

Sama ongelma voidaan muotoilla uudelleen soveltaen sen koskemaan ainoastaan perception. Mikä on aistiemme suhde todellisuuteen? Identiteetti, kuten Berkeley ajattelee? Samankaltaisuus, kuten Lenin ajattelee? Puhe tasaisuudesta tuo mukanaan tunnettuja ongelmia: Voimmeko tehdä vertailua maailmasta, kuten näemme sen ja maailmasta sellaisena kuin emme näe sitä, tarkoitan sellaisena kuin se on itsessään, riippumatta aisteistamme? Emme tietenkään. Voimme vain hahmottaa maailmaa aistiemme kautta. Puhua maailmasta miltä se "näyttää" riippumatta onko tämä kohtuutonta. Siksi argumentti "samankaltaisuus suhde" on harhaanjohtava, jos sitä ei ole ymmärrettä puhtaasti tautologiana.

Olemme nähneet, että pyrittäessä määrittelemään suhdetta teorian ja todellisuuden medelmätöntä, joissakin tapauksissa tautologiaa. Määritteleminen siitä, miten korvata sana sanalla. Ja sanat ovat työkalujamme, ja sanoin muotoiltu on teorioitamme. Tämä vaikeus, joka johtaa usein määritelmään johtaa ääretön regressiosta, tapahtuu, kun yritämme määritellä sanan "totuus", avulla muita ratkaisuja, jotka edustavat suhdetta kuvauksessa - todellisuus, esim."reference", "tosi asiassa", jne. Ratkaisua ei voida tehdä. Meidän on mentävä alkuperäiseen kysymykseen ja osoittavat turhiksi määrittelemättömät pyrkimykset ja pyrittävä näkökannalta sopivaan käytäntöön.

Voimme ymmärtää tietojamme ja todellisuuden suhdetta parhaiten tarkastelemalla itsemme olentoina, jotka elävät tässä todellisuudessa, jotka eivät ainoastaan tuhlaa arvioita ja aseta teorioita, vaan syömme, nukkuminen, työskentelemme, liikumme jne. Tieto toiminta on vain yksi toiminnan monista osasista. Se ei ole vain erillinen osa toiminnassamme, vaan välttämätön osa kokonaisuudessamme. Tietomme on tapamme käytännössä suunnata itsemme elämään ja jaamme suuran osan tästä tiedosta - mikä ei ole ollenkaan pelkästään verbaalista - eläinten kanssa. Ei ole laadullista samankaltaisuutta, mistä tietomme ympäristästömme ja esim. kärpäsellä on tietoa siitä, mitä tapahtuu ympäristössämme.

Tietomme ei ole suljettu järjestelmä, vaan se koostuu teoreettisesti täysin vain usomuksistamme tai ajatuksistamme tietoisuudessa. Sen sijaan se kerää jatkuvasti itseensä liittyvää sisältöä ja piirtää niiden merkitystä toimissamme ja tekee välitöntä vastakkainasettelua todellisuuteen. Opimme kielen, elälämällä maailmassa. Kun tieto on käytännön vuorovaikutuksen piirissä, ei maailmassa synny kysymyksiä luonteesta "totuus", "viittaus" jne sillä tavalla, kuin aiemmin mainitsimme. (Yritä muodostaa käytännöllinen määritelmä totuudesta, johon liittyy hämmennystä: muodosta käytännöllinen näkökulma, mutta säilyttää ongelmat, niin että se olisi pitänyt poistaa.)

Mitkä ovat nyt tärkeinmät päätelmät resonemangia suoritettaessa? Miten ovat tietoteoreettiset ongelma merkityksellisiä marxismin tutkimuksessa?

(1) Tiedon riippuvuus henkilöstä, hänen ajatusmuotonsa, pääluokat, jne. on jatkuvasti mainittava tärkein peruste, joka on filosofinen subjektivismi. Tällainen subjektivismi, että arvostelee objektiivisen tiedon mahdollisuutta, painottaa roolin merkitystä, haluaa poistaa eroja subjektin ja objektin väliltä, suhde teoriaan ja käytäntöön, hänellä on juuri tämä samat argumentti kuin Lukácsilla, Korschilla, Horkheimerin, Habermasilla jne. Suomessa samanlaisia ajatuksia laimeassa muodossa esittäneet ovat olleet yleisin anti-positivistinen ideologia.

Perusteluni johtaa päätelmään, että ero kuvitellun todellisuuden ja todellisuuden ero on asiassa säilytettävä Kantin, mutta ei Hegelin hengessä. Tietoa ei voi pienentää itse, eikä sitä voi toisaalta käsitellä päinvastoin. Myös tämä johtopäätös on ristiriidassa subjektivismin kanssa. On tärkeää, että marxilaiset eivät suoraan vie kritiilliään yksinomaan positiivisuutta vastaan, koska Lukács virheellisesti teki Historia ja luokkatietoisuus kirjassaan virheen tunnostamalla porvarillisen filosofian positivismin. "Uusi subjektivismin", kuten näemme tänään eri aloilla - filosofian ja tieteen käsitys, mutta myös koulutuksen, ympäristön keskustelussa jne - onko itse asiassa sivuhaara toinen porvarillisen filosofian toinen suuntaukset - siis romanttinen.

Päättely johti siihen tulokseen, että jopa eroajatus oli käsillä. Marx totesi, että porvariston kaksi ideologiaa - valistusfilosofiaa ja romantiikkaa - olivat toinen toistensa täydennys ja kumppanuus. Romantiikka on porvarillista kritiikkiä porvariyhteiskuntaan. Valitettavaa porvarillista ideologiaa positivismi / liberalismi on onnekkaita. Se vie kritiikin porvariyhteiskuntaan sivupoluille, mutta ohjaa yhtäaikaisesti tehotottomia tunteita. Kritiikkiä objektiivisen tiedon mahdollisuudesta, vaikuttaa sen epäkäytännöllinen ja puhtaasti tunteellinen luonne.

Tämä ei ole ideologinen kysymys, jossa voidaan toteuttaa vakiintunutta käytäntöä. Pikemminkin, sitä yleensä käytetään, vanhan reseptin tapaan, sitä on helpompi saada toimimaan tietyllä politiikalla, samanaikaisesti väittäen, että toteuttaa päinvastaista. Päättelemällä, että romanttinen ideologia, ei olisi porvarillista luonteeltaan, on samaa kuin saada liian yksinkertaistettu näkymä siitä, miten ideologia toimii. Uusi subjektivismi on arvosteltava, siinä kuin positivismia.

(2) Päättelymme johtaa positivismi ja puhdas empirismi on hylättävä. Positivismiä pitäisi luultavasti pitää eräänlaisena filosofisena vihollisena, jopa marxilaisten kesken. Marxilaisilla Suomessa on tapana hylätä positivismi sanoin, mutta hyväksyä sen toiminan. Positivismin tutkimus on liian syvällä olevaa ja sen avulla pystyy helposti vapauttaan itsensä siitä. Kuitenkin positivismi on ajatuksena eräänlaisena on suoraan vertailukelpoinen teorian ja todellisuuden -tarkastuksen tai väärentämisen muodossa - epäonnistuminen. Teoreettinen välttämättömyyden rakentamista tieteessä, ei voi loihtia pois. Empiirinen data ei voi korvata teoriaa ja spekulointia.

Toisinaan ei tietoteorian valintaa voi Suomessakaan esittää valintana vanhakaiseen positiivismiin, joka kuitenkin puolustaa mahdollisuutta tieteen ja subjektivismin joukossa. Yksi Althusserin hyveitä on se, että hän huomauttaa, että on enemmän vaihtoehtoja.